Samuel Purola: Jos luovuttaa, ei voi saavuttaa mitään
Ei piiruakaan periksi
Suomalainen periksiantamattomuus on ihmevoima, jolla on rakennettu taloja ja voitettu maailmanmestaruuksia. Mutta mitä periksiantamattomuudesta ajattelee nuorten suomalaisurheilijoiden sukupolvi? Esitimme kysymyksen pikajuoksija Samuel Purolalle.
"Tärkein syy juoksemiseeni on, että tykkään mennä kovaa. Juoksin ikäisteni kärkiajan ekoissa kisoissani 9-vuotiaana, mutta seiskaluokalla aloin treenata tosissani. Vanhempani lopettivat kilpajuoksun kun minä ja kaksoisveljeni synnyimme, mutta nykyään isä toimii valmentajanamme.
Muutaman vuoden päästä aikuisten kisoissa kaikki ovat samalla viivalla. Nuorten kisat ovat siihen vain välivaihe. Haaveenani on juosta joskus olympialaisissa. Esikuvani on Usain Bolt, jota olen seurannut vuosia. Hienointa hänessä ovat rentous ja positiivinen asenne. Meillä on myös samantyyppiset vahvuudet ja heikkoudet juoksijoina. Osaan juosta rennosti ja minulla on kova maksiminopeus. Lähtöni ei kuitenkaan ole vielä niin räjähtävä kun haluaisin.
”Todellista sisukkuutta on positiivinen ajattelu loukkaantumisen yhteydessä.”
Luotan isäni treeniohjelmaan sataprosenttisesti. Valmentajana hän kehittää itseään jatkuvasti ja opiskelee pikajuoksun saloja. On myös asioita, jotka hän teki omalla urallaan väärin ja siksi hän osaa neuvoa meitä. Isä oli niin innokas treenaaja, että lepo jäi vähemmälle ja homma meni todella yli. Veljeni kanssa treenaamme niin vähän, ettei ylikuntoa voi syntyä. Treenit vedämme kuitenkin täysiä. Kovilla tehoilla harjoittelu kehittää voimaa ja räjähtävyyttä ja samalla simuloi kisatilannetta.
Perheestä on hommassa iso apu, sillä tuemme kaikki toisiamme. Jos on huonompi aika eikä treeni kulje, on hyvä, että veli tekee samaa treeniä ja on vieressä tsemppaamassa. Muuten juoksu olisi yksinäistä hommaa.
Periksiantamattomuus on tärkeä ominaisuus, sillä jos luovuttaa, ei voi saavuttaa mitään. Tärkeintä on pitää kiinni omista päämääristä ja tavoitteista. Vielä kertaakaan treeneihin lähteminen ei ole tuntunut ikävältä. Kun jalat vetävät hapoille, treeni itsessään tuntuu välillä pahalta, mutta se kuuluu asiaan. Silloin on vaan pakko painaa eteenpäin ja purra hammasta.
En koe olevani muita sisukkaampi. Monet muut ovat kokeneet paljon vaikeampia juttuja, itse olen päässyt toistaiseksi tosi helpolla. Mielestäni todellista sisukkuutta on positiivinen ajattelu loukkaantumisen yhteydessä; sellainen asenne, että kyllä tästä selvitään. Tulevaisuuden kannalta tärkeintä on pitää kroppa ehjänä.