Merestä nostettu

Kapea tie kulkee mutkitellen sieltä, mistä aikanaan jäätiköiden litteäksi painamat vuoret ja pohjoinen Atlantti antavat sille tilaa. Vastaantulevaa liikennettä ei juuri näy. Eikä se ole ihme. Tie vie Reykholarin runsaan sadan asukkaan merenrantakylään. Lähin naapuritaajama löytyy kuudenkymmenen kilometrin päästä.

Syrjäisen pikkukylän rannalla kohtaavat valtameren kylmät aallot ja maasta nouseva kuuma vesihöyry, joka tekee maisemasta utuisen. Täältä lähtee maailmalle joka vuosi 75 tuhatta kiloa käsityönä valmistettua merisuolaa.

Vaikka puhutaankin kymmenistä tuhansista kiloista, Norður Salt eli Pohjoinen Suola on maailman suolamarkkinoilla pieni tekijä. Suolatehdas keskittyykin määrän sijasta laatuun. Käsityösuolan valtteja ovat puhtaus, raaka-aineen laatu ja täysin päästötön valmistustekniikka.

Mutta miksi ihmeessä juuri Islannin syrjäseudulla? Yhdysvaltojen ja Euroopan välissä sijaitsevalla saarella riittää rantaviivaa ja vuorovesivaihtelu on jopa kuusi metriä. Voimakas virtaus on luonut rannikolle biodiversiteetiltään rikkaan ekosysteemin, mikä näkyy myös suolan rakenteessa. Siinä on tavallista vähemmän natriumia mutta runsaasti muita hivenaineita, kuten magnesiumia, kalsiumia ja kuparia. Rikas yhdistelmä antaa suolalle ainutlaatuisen raikkaan maun.

Islannissa suolan erottaminen merivedestä tehdään hiilineutraalisti. Suola erotellaan hyödyntämällä vulkaanisen saaren pinnan alla kuplivaa kuumuutta. Tuotantolaitoksen käyttösähkökin on uusiutuvaa energiaa.

Suolatehtaan sijainti ei ole sattumaa: kylän kuuma lähde porisee aivan suolatehtaan vieressä. Täällä valmistettiin suolaa jo vuosisatoja sitten, kun Islanti kuului vielä Tanskalle.

Vuonna 1753 Tanskan kruunu päätti, että Islannin saarella tuotettaisiin merisuolaa kahdessa paikassa. Toinen noista paikoista oli nykyinen Reykholarin kylä.

Suola erotettiin upottamalla rautaiset, merivedellä täytetyt kattilat kuumaan lähteeseen. Periaate on edelleen sama, laitteisto vain hieman modernimpi.

Suolantekijä Hjalti Hafþórsson eli Hjalti – Islannissa ihmisiä kutsutaan vain etunimellä – on tehtaan ovella vastassa.

”Mielikuva siitä, että merisuolaa valmistetaan kuivissa ja kuumissa paikoissa, elää vahvassa”, Hjalti sanoo ja kiskaisee oven kiinni perässään, ettei tuulen riepottelema kylmä sade pääse sisään. Sade on osa veden kiertokulkua. Vesi sataa maahan ja liuottaa mukanaan mineraaleja ja suoloja, jotka kulkeutuvat jokia ja järviä pitkin takaisin mereen. Vesi haihtuu merestä, kulkee vesihöyrynä, tiivistyy pilveksi ja sataa alas. Vesi on ehtinyt tehdä tämän lenkin maapallolla lukemattomia kertoja. Meriveden suolapitoisuus pysyy noin 3–4 prosentissa.

Suola erotetaan merivedestä vaiheittain. Ensin suodatetaan merivesi. Hjalti näyttää, kuinka se käy ja osoittaa 12 000 litran kokoista säiliötä.

”Merivesi pumpataan tähän säiliöön neljän sihdin läpi.” Sihdit ovat tarkkoja. Pienimpien suodatettavien partikkeleiden koko on neljäsosa ihmisen hiuksen paksuudesta. Sitten merivettä aletaan lämmittää kuuman lähteen vedellä. Geotermistä energiaa hyödyntävä suolantuotantoprosessi on maailmassa ainutlaatuinen. Suodatettu merivesi laitetaan tankkiin, jonne luodaan alipaine. Näin veden kiehumispiste laskee ja veden haihtuminen nopeutuu.

”Kuumasta lähteestä peräisin oleva vesi lämmittää tankin meriveden noin 60-asteiseksi, jolloin vesi alkaa haihtua ja lopulta jäljellä on noin 20-prosenttinen suolaliuos”, Hjalti sanoo ja kävelee hallin toiseen päähän noin neljän neliön suuruisen pannun ääreen. Niitä on hallissa useita. ”Suolaliuos ajetaan pannuihin pariksi päiväksi. Nekin lämpiävät kuuman lähteen vedellä.”

Lämpötilan noustessa vesi haihtuu pannulta. Kiinteässä tilassa natriumkloridi muodostuu kuutiollisista kiteistä. Symmetrinen muoto johtuu kemiallisesta rakenteesta: jokainen natriumioni on kuuden kloridi-ionin symmetrisesti ympäröimä ja vastaavasti jokainen kloridi-ioni kuuden natriumionin ympäröimä. Kun liuoksen pinnalle muodostuvat suolakiteet ovat tarpeeksi painavia, ne putoavat liuoksen pohjaan.

Sitten tulee valmistusprosessin herkin vaihe. Suolan kerääminen pannulta on tarkkaa käsityötä, joka vaatii paljon harjoittelua. Suolahiutaleista on tärkeää saada juuri oikean kokoisia. Jos ne ovat liian suuria ja karkeita, suola ei liukene helposti käytössä. Eikä kukaan toivo suolasattumia ruokaansa. Merivedessä on jonkin verran myös kipsiä. Kun kipsiä kuumennetaan, se menettää kidevetensä ja muuttuu jauheeksi. Kipsijauhetta ei haluta mukaan suolapurkkiin.

”Jos pannulta kerää kaiken massan pohjaa myöten, suolaan tulee kipsiä, joka saa suolan näyttämään lumenvalkoiselta.” Suolankorjuussa käytettävää lapaa ei kuulu painaa pohjaan asti. Voiman ja herkkyyden suhde on oltava täsmälleen oikea.

”Suolan kerääminen käsin on hidasta, mutta palkintona on erittäin puhdas ja maukas suola. Laatu näkyy värissä. Meidän suolamme on väriltään hyvin hailakkaa.” Kun suola on eroteltu, se kuivataan ja pussitetaan.

Merestä käyttövalmiiksi sormisuolaksi menee noin viikko. Yli 80 prosenttia tuotannosta myydään ulkomaille ravintoloihin ja gourmetruokakauppoihin. Kaikki mikä tuotetaan, myydään. Jätettäkään ei synny, sillä kuumennettu vesi katoaa höyrynä ilmaan ja ylijäämämerivesi päästetään takaisin mereen. Veden lenkki maapallon ympäri jatkuu.