Käsi kädessä

Oikea jalka astuu reidelle, vasen rintakehälle. Magnesium pöllähtää, kun ylämiehen jalkapohjat painautuvat alamiehen kämmeniä vasten. Kädet suoristuvat ja ylämies nousee korkeuksiin. Sitten ilmaa vedetään keuhkoihin kuin yhdestä suusta. Ponnistus. Ylämiehen jalat irtoavat kämmenistä, nousevat kohti kattoa ja koukistuvat, pää taipuu taaksepäin. Vartalo pyörähtää akselinsa ympäri. Kun jalat tömähtävät takaisin alamiehen kämmenille, vartalo on tikkusuora ja katse tiukasti edessä.

Kaikki tämä tapahtuu silmänräpäyksessä eteläranskalaisen Saint-Maximin-la-Sainte-Baumen kulttuurikeskuksen teatterisalissa, kun pariakrobaatit harjoittelevat illan esitykseen. Ilma-akrobaatin hengitys on tiheää, kun hän laskeutuu maanpinnalle. Hän tietää, että olisi pitänyt ponnistaa korkeammalle, olisi pitänyt uskaltaa. Putoamisen mahdollisuus on aina olemassa.

Jos sirkustaiteilija Kati Pikkarainen saisi päättää, hän seisoisi ylämiehenä mieluiten käsillään. Syy on yksinkertainen: käsillä ei voi ponnistaa, on vain heittäydyttävä alamiehen heitettäväksi. Alamies on tuttu työpari, Victor Cathala. He tutustuivat sirkuskoulussa, perustivat Cirque Aïtal -kokoonpanon yli viisitoista vuotta sitten ja myöhemmin yhteisen perheen.

Parin symbioottinen suhde näkyy heidän työssään. Se ei ole vain teknisesti huippuunsa hiottua pariakrobatiaa, jossa Pikkarainen liitelee ja taituroi ilmassa Cathalan varassa. Kun heidän kätensä painautuvat toisiaan vasten, puristuksessa syntyy yhteys, jossa kaksi ihmistä kohtaa ja sitoutuu toisiinsa. Sen taika välittyy yleisöön asti.

Vastakohtien kiehtova jännite

Käsi kädessä -pariakrobatian juuret ovat todennäköisesti Aasiassa ja kamppailulajeissa. Vuosien varrella se on lainannut tekniikoita ainakin urheiluvoimistelusta ja music hall -perinteestä, joka yhdistää laulua, tanssia, mimiikkaa ja akrobatiaa. Nykyään siinä keskitytään liikeketjujen sulavuuteen, staattisten asentojen ja dynaamisten liikkeiden synteesiin.

Pikkaraiselle staattiset temput ovat vaikeampia kuin dynaamiset. Yksi haastavimmista on un bras deux mains, jossa hän nousee ensin käsilläseisontaan Cathalan käsien varaan, siirtää hetken päästä molemmat kätensä tämän yhdelle kädelle ja levittää jalat sivuille.

”Mietin ennen jokaista temppua, miten tässä oikein käy. Mutta en koskaan pelkää.”

Jännittäminen kuuluu asiaan. Pikkaraisen mukaan se on jopa välttämätöntä.

”Ilman jännitystä ei pysy skarppina eikä esiintymisestä tule mitään.”

Arkena Pikkarainen veistelee eli harjoittelee temppuja Cathalan kanssa. Tai sitten hän juoksee, maastopyöräilee, verryttelee ja venyttelee kotonaan Pyreneiden vuoriston juurella. Lomaa hän pitää korkeintaan kymmenen päivän jaksoissa. Sitten on päästävä taas treenaamaan, jos haluaa välttää isot loukkaantumiset.

Sen lisäksi, että akrobaatin työ on fyysisesti ankaraa, se vaatii henkistä valmiutta ja luovuutta. Sirkustaiteen tekeminen on jatkuvaa tasapainoilua vastakohtien rajapinnoilla, joissa kohtaavat fyysinen ja henkinen, myötä- ja vastoinkäymiset, musta ja valkoinen, likainen ja puhdas, hyvä ja paha, elämä ja kuolema. Siitä kertoo myös Cirque Aïtalin teos Pour le meilleur et pour le pire.

Kipinän kuljettamat

Lavalta nousee multaista hiekkapölyä. Edellisiltana sinne on kipattu ämpäreittäin taiteilijoiden kotoaan tuomaa maata, jossa kimaltelee konfetteja edellisen esityksen jäljiltä.

Pikkarainen seisoo villasukissaan lavan edessä ja puhaltelee. Hän pyörittelee ensin ranteita ja käsivarsia, sitten lantiota ja laskeutuu lopuksi kobra-asanaan. Vieressä Cathala makaa jalat yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja kannattelee kolmivuotiasta Oonaa jalkapohjillaan. Nelivuotias Leevi rimpuilee katsomon kaiteissa.

Teknikot säätävät valoja ja asettelevat lonssia, turvavyötä, jonka varassa temppuja harjoitellaan. Verhon takana odottaa kirkkaanpunainen tuunattu auto. Se on illan näytöksen kolmas pääesiintyjä ja metafora sirkustaiteilijan työstä. Siitä, millaista on olla jatkuvasti tien päällä ja elää nomadina.

”Tarvitsen elämääni molempia, kiertuetta ja kotia. Nykyinen työrytmimme mahdollistaa sen. Kotona on oma kahvinkeitin, sänky ja piha. Lähteminen on aina vaikeaa, mutta heti kun nousemme autoon, syntyy omanlainen kipinä”, Pikkarainen sanoo.

Kipinä syttyi jo lapsuusaikoina Espoon Suvelassa, ongelmalähiössä, jonne perustettiin sirkuskoulu tarkoituksena imaista lapset pois kadulta. Siellä Pikkarainen opetteli klovneriaa ja akrobatiaa.

Vain 16-vuotiaana Pikkarainen valittiin 900 hakijan joukosta yhdeksi Rosny-sous-Bois’n sirkuskoulun 19 opiskelijasta. Koska pellekoulusta sai ylioppilastutkinnon, vanhemmat päästivät teinin matkaan.

Teltassa lentämisen lumo

Maailmankuulusta sirkuskoulusta Pikkarainen löysi Cathalan, jonka kanssa pariakrobatia toimi heti.

”Olemme Victorin kanssa todella erilaisia. Hän on sosiaalinen, sympaattinen ja lempeä ja tulee tasapainoisesta perheestä. Itse saatan olla kylmä ja määrätietoinen, koska taustani on muokannut minua eri tavalla. Työparina täydennämme toisiamme: hyvä alamies ei halua olla esillä ja hyvän ylämiehen on pakko.”

Pikkarainen ei ole koskaan pudonnut. Hän luottaa Cathalaan järkkymättömästi.

Joskus temput epäonnistuvat silti. Niin voi käydä, jos hyppy ei lähde tarpeeksi korkealle ja alamiehelle jää vähemmän aikaa kiinniottoon, tai jos harjoittelu on jäänyt sairastelun takia vähemmälle. Teknisesti huonot temput piinaavat Pikkaraista. Niistä jää pakottava tarve päästä kehään uudestaan. Kun temppu onnistuu, olo on kevyt.

”Intohimo työhön auttaa menemään lavalle. Mutta on niitäkin päiviä, jolloin ei huvittaisi. Eihän kukaan nauti työstään koko ajan. Silloin ajatus yleisöstä auttaa.”

Pyöreä sirkusteltta on paras esiintymispaikka, koska siellä ei voi kääntää selkäänsä kenellekään.

”Tykkään lentää teltassa, koska siellä näen ja aistin yleisön joka puolella. Tunnen hallitsevani ympäristön ilmassakin. Teltassa on myös areenan tunnelmaa. Sen keskellä olo on kuin syötillä, jonka yleisö voi haukata hetkenä minä hyvänsä.”

Sirkuksenhajuinen intohimo

Teltassa kokemus on toisenlainen kuin teatterissa, missä sirkusta tosin yhä enemmän tehdään. Monet sirkustaiteilijat etsivät tanssin ja teatterin keinoin uusia, teattereiden lavoille sopivia ilmaisumuotoja.

Voiko sitä kuitenkaan kutsua enää sirkukseksi, Pikkarainen kysyy ja vastaa itse.

”Sirkuksessa pitää haista sirkus. Nykysirkuksesta se on usein tuuletettu pois, samoin ne taidot, joita ei teatterissa tai tanssissa näe, kuten jonglööraus. Se on yleisön huijausta. Aivan kuin menisit katsomaan klassista balettia, mutta näetkin hiphopia. Tai tilaat pizzan, joka maistuu ostereilta.”

Pikkaraisen mukaan monet ajattelevat, että sirkus on temppuineen, riskinottoineen ja aplodeineen rahvaanomaista ja likaista, mutta hänelle juuri se on sirkuksen ydintä. Sitä edustaa myös Cirque Aïtalin tuorein teos Saison de Cirque, kahdenkymmenenviiden sirkustaiteilijan ja hevosten voimalla luotu sirkuksen ylistyslaulu.

”Sirkusta tehdäkseen ei tarvitse lukea Samuel Beckettiä. Se ei hae inspiraatiota kaukaa, vaan siitä mikä meitä kaikkia yhdistää ja minkä kuka tahansa voi tunnistaa. Kun sirkus on tullut kaupunkiin, sinne menevät kaikki. Nekin, jotka eivät käy koskaan teatterissa.”

Tänä iltana sirkus saapuu eteläranskalaiseen teatterisaliin. Kun valot himmenevät, katsomo hiljenee. Lavan takana Pikkarainen ja Cathala halaavat ja sanovat toisilleen samat sanat kuin aina ennen esitystä. Ollaan varovaisia.

Sitten auto starttaa ja kaahaa verhon takaa multaiselle lavalle.