Ultrahiihdon lumo

Jotain hulluutta tässä kansakunnassa piilee. Niin voi päätellä siitä, että 24 tunnin hiihdon maailmanennätys vaihtaa omistajaa nimenomaan suomalaisten kesken.

Tv-juontajana ja selostajana tunnettu Teemu Virtanen, 55, sai kipinän ennätysjahtiin nuorena, kun hän kotikaupungissaan Lahdessa seurasi sivusta Seppo-Juhani Savolaisen ME-yritystä. Lopulta Savolainen hiihti tasatyönnöllä 415 kilometriä vuorokaudessa Saariselällä vuonna 1988.

Se ennätys pysyi voimassa 22 vuotta, kunnes Virtanen pani paremmaksi neljännellä yrityksellään ja hiihti 433,5 kilometriä vuonna 2010. Nykyinen ennätys, 472 kilometriä, on Hans Mäenpään nimissä vuodelta 2018, ja Virtanen yrittää taas rikkoa sen 7. maaliskuuta Helsingin Olympiastadionilla.*

”Maailmanennätys on maailmanennätys. On siinä jonkinlainen hohto. Että kukaan muu ei ole pystynyt samaan”, Virtanen sanoo.

Hän rinnastaa vimmansa vuorikiipelijöihin, jotka haluavat valloittaa aina seuraavan huipun.

Virtaselle on varattu ennätysyritystä varten stadionilta kaksi latua osana Helsinki Ski Weeks -tapahtumaa. Spektaakkeliin kuuluu huoltajia, kirittäjähiihtäjiä, kierroslukulaskijoita ja – tietysti – viralliset valvojat Guinnessin ennätysten kirjaa varten.

Tavoite on 480 kilometrissä, mikä olisi keskivauhtina 20 kilometriä tunnissa. Alussa Virtanen viilettää jopa 24 kilometrin tuntivauhtia, sillä tahti hiipuu vääjäämättä loppua kohden.

Vuonna 2022 hän epäonnistui vastaavassa yrityksessä Tukholman Olympiastadionilla huonon sään takia. Ladun pitää olla liukas.

”Tiedän jaksavani, mutta ennätys vaatii sen kelin”, Virtanen sanoo.

”Ei se koskaan mene vihellellen. Kun luulee kuolevansa, on vasta puolivälissä, mutta sen tunteen saa monesti käännettyä energiapaukulla.”

*Ennätysyritys siirtyi huonon sään vuoksi myöhemmäksi.

Huippukunnossa 55-vuotiaana

Näin äärimmäiseen suoritukseen ei pysty valmistamaan itseään muutamassa vuodessa. Mainion hapenottokyvyn tai lihaskestävyyden voi saavuttaa kohtuullisen nopeasti, mutta elimistö kokonaisuudessaan vaatii pidempiaikaista totuttamista tuntien ja tuntien rääkkeihin, jotta se ei tee tenää vuorokaudessa.

Virtanen on huippukunnossa 55-vuotiaana. Hän hiihti pitkiä matkoja jo nuorena ja pääsi 1990-luvun alussa urheilustipendillä opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Siellä harrastus jäi ja urheilijan ruumiinrakenne katosi, kun hän keskittyi tekemään Kaliforniasta Suomeen muun muassa tv-ohjelmia Hollywood Xpress ja Älä Katso!

Takaisin laduille toi vedonlyönti: Hän vakuutti pystyvänsä treenaamaan itsensä sadan parhaan joukkoon Finlandia-hiihdossa vuonna 2002 – ja onnistui. Sittemmin hänet on nähty säännöllisesti Finlandia-hiihdon kärkikahinoissa.

Itsensä ylittämisen ihanuus ja seikkailu

Kestävyysurheilun suosio vaikuttaa kasvaneen viime vuosina erityisesti aikuisten parissa, vaikka asiasta ei ole varsinaista tutkimustietoa, kerrotaan Suomen Olympiakomiteasta.

Useimmille kisaajille ultramatkojen viehätys piilee maailmanennätysten lyömisen sijaan oman itsensä ylittämisessä ja elämyksellisissä puitteissa.

”Jokaisella hiihtäjällä starttiviivalla oma tarinansa. Maaliinpääsystä tulee hyvä fiilis, mutta en hirveästi kilpaile muita vastaan”, sanoo viisikymppinen Kati Tammivuori, joka työskentelee toimintaterapeuttina.

Hän hiihti tammikuun lopussa jo toista kertaa Italian Alpeilla 70 kilometrin klassikkokisan Marcialongan. Niitä ennen hän ei ollut ylipäänsä hiihtänyt kilpaa.
Tammivuori harrasti puolisonsa kanssa entuudestaan swimrunia, jossa uinti- ja juoksuosuudet vuorottelevat.

”Miellän ne seikkailullisiksi retkiksi: kun nousee uimasta rantaan, saa uudenlaisen vinkkelin luontoon ja maailmaan, vaikka olisi omassa lähiympäristössään.”

Valmentaja ehdotti pariskunnalle, että saavutetusta kestävyyskunnosta voisi nauttia myös talvilajissa. Tänä vuonna Tammivuori oli Marcialongassa tulikastettaan paremmin valmistautunut, mutta loppuaika jäi vajaan minuutin huonommaksi: 5 tuntia 14 minuuttia ja 5 sekuntia.

”Jos kaikki virheet ja vahingot voivat sattua yhteen kisaan, niin tämä oli se”, Tammivuori päivittelee.

Hyvä valmistautuminen alkoi murentua, kun juomavyön letku vuoti ja kasteli housut jo lähtöpaikalla. Pakkassäässä se vei tunnon jaloista. Liike ja lämpötilan nousu helpottivat, mutta lisäksi suksien voitelussa oli ongelmia ja Tammivuoren keho hylki energiatankkausta.

”Suoritin niin sanotun täystyhjennyksen.”

Kyse oli Tammivuoren kestävyysurheiluharrastuksen ensimmäisestä todellisesta vastoinkäymisten kisasta. Silti hänen äänestäänkin kuulee, että asia ei enää harmita.

”Tuollaisia ne kisat joskus ovat. Vaikka oli hankalaa, olen tyytyväinen, todella onnellinen ja iloinen, että pääsin maaliin.”

Pitkillä matkoilla haasteena on varsinaisen fyysisen koetuksen lisäksi omien ajatusten hallinta.

”Jotenkin se oma mieli syöttää kaikenlaista soopaa, positiivista ja negatiivista. Pitää lempeästi yrittää työntää ajatuksia sivuun.”
Tammivuori epäilee, että hän ei olisi selvinnyt maaliin, ellei olisi tiennyt valmentajansa Simo-Viljami Ojasen kannustavan ladun varrella loppunousussa tankkaus- ja voiteluavun kera.

Pitkän matkat kiehtovat myös kolmikymppisiä

Ojanen johtaa Electrofit-yritystä, joka tarjoaa kestävyysurheiluvalmennusta. Hän kertoo valmentavansa ihmisiä kaikenlaisista taustoista, mutta kuvailee useimpia pitkän matkan kisaajia päämäärätietoisiksi ja kunnianhimoisiksi ihmisiksi.

”Heitä yhdistää halu kehittyä ja haastaa itseään uusilla asioilla. On sanonta, että ’mitä pidempi matka, sen tyhmempi jätkä’, mutta ehkä se ei pidä paikkaansa. Kyllä pitkillä matkoilla törmää usein fiksuihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin.”

Hän korostaa, että peruskuntoaan vaalineen ihmisen ei ole syytä nähdä erityistä kynnystä lähteä maratonia pidempiin matkoihin. Jos tavoitteeksi riittää maaliin pääsy eikä tietty vauhti, ihminen voi jaksaa vaikka kuinka pitkään.

”Sitä helposti yllättyykin, miten niitä lisävoimavaroja löytyy ja pystyy vetämään monta päivää ilman uniakin.”

Valmentajana Ojanen korostaa toki tekniikka- ja voimaharjoittelun hyötyjä. Hyvä juoksija ei välttämättä ole hyvä hiihtäjä, ja voima helpottaa tekniikkaa, joka kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa.

Marcialongassa suomalaisia kisasi peräti 387. Kestävyysurheilussa on aina voinut treenata itsensä elämänsä kuntoon varttuneempanakin, mutta Ojanen on havainnut, että mukana on entistä enemmän kolmekymppisiä.

”Aiemmin pitkän matkan hiihto oli vähän tuulipukukansan hommaa.”

Ojanen on pannut merkille, että ultramatkojen kisoja on myös ilmaantunut eri lajien kalenteriin yhä enemmän. Nykyajalle ominaisesti niissä tuppaa korostumaan tarinallisuus ja elämyksellisyys.

Näin on myös Electrofitin puuhaamassa 250 kilometrin Nordic Ultra -hiihdossa huhtikuulle 2024. Hiihdon on määrä kiertää Kilpisjärveltä Haltille ja koukata Norjan ja Ruotsin puolelta takaisin. Hiihtäminen kolmessa maassa ja Suomen korkeimmalla tunturilla on monelle äärimmäinen eksotiikkakokemus.

”Sehän on enemmän seikkailua kuin kilpailua. Ei ole kyse ajasta vaan siitä, pystyykö siihen.”